Helsinki ja elämä uusin silmin

Salut! :)

Johan on ehtinyt vierähtää aikaa edellisestä päivityksestä. Kaikki aika on vaan kadonnut jonnekkin, välillä ikävöin sitä nautinnollista elämääni Pariisissa, kun oli aikaa. Täällä on aina kiire, mutta siihen oon tottunut. Haaste olisi viedä saada tän blogin pito mukaan elämääni täällä. Pariisissa löytyi joka päivä kaikkea inspiroivaa kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Helsingissä ei ole sellaista fiilistä. Vein ranskalaisen kaverini Adelinen Café Regattaan toissapäivänä. Me istuuduttiin pöytään kaakaoittemme kanssa ja Adeline alkoi ihastella ikkunasta näkyvää monumenttiä, kuin se olisi jotain todella hienoa ja ihmeellistä. Sitten vasta tajusin, että niin sehän on se Sibelius-monumentti, se jonka ohi kävelen vähintään 3 kertaa viikossa koiran kanssa. Muistankohan edes aina katsoa sitä, se nimittäin kuuluu mun silmissä siihen puistomaisemaan samoin kuin ne kaikki puutkin, että en ole edes osannut ihastella sitä. Pariisissa jaksoin aina ihmetellä kaupungin kauneutta ja pieniäkin juttuja - voisinkohan saada sitä asennetta elämääni Helsingissäkin?

Adeline kuvaamassa Sibelius-monumenttia

joulutunnelmaa

Päätin aloittaa uudenlaisen ihmettelevän asenteen siltä istumalta. Kaakaokin maistu heti paremmalta ja ehdotin Adelinelle, että mennään katsoon sitä monumenttia lähempää. Itse asiassa mennään kokemaan se monumentti. Niimpä sitten huudeltiin sinne putkiin ja kuunneltiin kaikuja.

Oltiin onnekkaita, koska paikalla oli vaan kaksi aasialaista turistia. Rexin kanssa lenkkeillään Sibeliuspuistossa 3 kertaa viikossa ja oon nähnyt monta kertaa, miten puiston ihana hiljaisuus rikkoutuu turistibussin tuloon. Yhtäkkiä 50 ihmistä syöksyy kameroineen ja hirveästi meluten. Koko puisto muuttuu hetkessä ja suuntaan aina silloin kiireesti kauemmaksi. Muutama minuutti ehdittiin huudella Adelinen kanssa niihin putkiin ennen kuin saksalaisia partiopoikia täynnä oleva bussi kaartoi paikalle.

hiljaisuuden rikkova turistibussi, josta innokkaat pojat juoksivat monumenttia kohti

pyysin Rexiä poseeraamaan aurinkoisena päivänä monumentin kanssa

Helsingistä nauttiminen kuin turistin silmin alkoikin sitten yllättävän hyvin. Ei se ollut vaikeaa. Menin yhtenä aamupäivänä Rexin kanssa lenkille, sitä samaa reittiä kuin aina, mutta katselin sitä eri silmin. Otin jopa kuvia! Tiesittekö, että tuossa Merikannontien Meilahden päässä on melkein aina joutsenia? Siinä on yleensä joutsenpariskunta ja varmaan niiden poikasia, isoja harmaita. Niin, en saanut kuvia niistä vanhemmista kun Rexi liikkui sen verran paljon. Kamera heilui koko ajan, mutta sain otettua pari kuvaa :)

Kun tultiin lenkiltä takaisin päin, oli joutsenia ruokkimassa turistipariskunta. Musta oli tosi outoa, että ne ruokkivat joutsenia... Saako niitä edes ruokkia silleen, en tiedä. Rexi oli tietenkin kauhean kiinnostunut, kun linnut olivat niin lähellä. Mulla oli täystyö saada se seuraan mua, että jatketaan matkaa.. Toinen niistä turisteista vaan toisteli kovaan ääneen niitä mun käskyjä :D Rexi oli yhä enemmän ymmällään...


Toinen askel Helsingistä nauttimiseen... on elää täällä. Tässä ja nyt. Se elämä ei ole siellä jossain tulevaisuudessa vaan sitä eletään nyt jokaisella henkäisyllä. Päätös keskittyä elämääni täällä helpotti tosi paljon. Unettomat yöt ja liika stressi saivat jäädä, oli aika vaihtaa suuntaa. Tuntuu, että viimeinen kuukausi kun en ole tänne kirjoittanut niin on ollut suurta muutosten aikaa. Syksy on ollut mulle aina suurta muutosten aikaa ja tämä marraskuu se pahin kuukausi, muistanette mitä aikoja elin tasan vuosi sitten tähän aikaankin... Vähä syklinä tulee noi jutut, nimittäin samoja fiiliksiä (ei tosin niin rankkoja kuin vuosi sitten vaan tuhat kertaa kevyempiä) oon käynyt läpi.

Kun lähdin vaihtoon Suomesta, en tiennyt palaavani eri ihmisenä tänne. Kun palasin toukokuussa, luulin olevani se sama ihminen, joka lähti. En ollutkaan ja 5 kuukautta meni sopeutua ja ennen kaikkea uskaltaa alkaa elää täällä. Elin vähän jossain Pariisin jälkipölyissä koko ajan. Onkohan kellekkään muulle käynyt samoin?

9 kuukautta Pariisissa kasvatti ja rakensi luonnetta paljon. Kiinnyin Pariisiin ja elämääni siellä niin paljon, että Suomeen palaaminen jännitti ja pelotti. Ja 5 kuukautta pidin tiukasti kiinni siitä muistosta ja menneestä, tarrasin vaan tiukemmin tajuamatta että samalla aika kuluu täällä vaan eteenpäin. Mä en mennyt sen ajan mukana vaan roikuin perässä kun menneessä ei voinut pysyä. Niimpä nyt alan kirjoittamaan blogiani aivan uudella asenteella: haluan kirjoittaa Pariisista, koska se on mulle tosi rakas kaupunki. En siksi, että roikun vaihtoajassani. Kirjoitan elämästäni täällä ja nyt, yritän nähdä Helsingin yhtä valoisasti kuin Pariisin. Miksi en loisi tänne yhtä ihanaa elämää kuin mulla oli Pariisissa? Niimpä aistit uudella tavalla avattuna katselen tätä kaupunkia ja elämääni, josta voi tulla vielä vaikka kuinka upeaa ja kivaa. Onnellisuus syntyy pienistä asioista.

Koirat on olleet suuressa roolissa syksyssäni. Kiireen ja stressin keskellä koiran läsnäolo rentouttaa ja rauhoittaa, saa tarttumaan kiinni hetkestä ja nauttimaan siitä. Kun koira tarkkailee ja haistelee ympäristöään, väistämättä itsekin virittäytyy tarkastelemaan ympäristöään eri tavalla. Katsoo yksityiskohtia, haistaa tuoksuja, huomaa pieniä asioita. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen ruoho oli valkoista ja vitsit miten jännää se oli! Rexi, 5 kk, näki ekaa kertaa jotakin lumen tapaista ja oli ihan innoissaan kun ruoho ja lehdet olivat valkoisen hallan peitossa. Hevosten kanssa elän myös hetkessä. Kaksi tuntia maastoratsastusta perjantai-iltaisin on viikkoni kohokohta. On ihanaa päästä niin lähelle luontoa, kun kävellään ja laukataan metsäpoluilla - ja teillä. Tällä viikolla teen töitä jokaisena päivänä, laskeskelin tunteja kertyvän yli 35. Siihe päälle koulu. Siksi rentoutuminen sillä vähällä vapaa-ajalla on tärkeää. Mun pitää vähentää työmäärää, sillä haluan myös päivittää blogiani ;)

voiko olla söpömpää kuin nukkuva koira? Taiston kanssa mökillä

Lasson kanssa Katajannokalla

Bisous!

Tulevasta talvesta, koirista ja elämästä nauttien,

Mimi